Puolue vailla itseluottamusta
Vasemmistoliitto päätti siis sunnuntaina odotetusti mennä mukaan hallitukseen puoluevaltuuston ja eduskuntaryhmän yhteiskokouksessa. Suurin yllätys olikin vastustajien odotettua pienempi äänimäärä, sillä ainakin eniten ääntä pitivät yhteistyön vastustajat, kuten yleensäkin. Ehkäpä äänestystulos olisi ollutkin tiukempi, mikäli äänestys olisi ollut täysin avoin. Sen verran kovaa näytti painostus ei-puolella olevan.
En kuitenkaan jaksa käydä hallitusohjelmaa tässä enää läpi, siitä on kaikki mahdolliset mielipiteet esitetty puolesta ja vastaan. Vaikka ohjelma ei olekaan kovin tarkka ja siinä on huonojakin puolia, olin silti sen hyväksymisen kannalla puoluejohdon tavoin. Luottamus poliittiseen suunnanmuutokseen on melko suuri, onhan ohjelmaa ollut laatimassa Uuden Vasemmiston johto.
Hallitusneuvottelujen aikana eräs Vasemmiston hallitusneuvottelija teki mielestäni tärkeän huomion Vasemmiston yleisestä ongelmasta. Nimittäin itseluottamuksen puutteesta. Kun Kokoomus, Vihreät tai SDP käyvät hallitusneuvotteluja, niiden lähtökohtana on se, että he onnistuvat ajamaan itselleen tärkeitä asioita myös itse hallitusohjelmaan. Vasemmistossa sen sijaan pelätään epäonnistumista, tästä syystä monien oli vaikeaa hyväksyä edes neuvottelemista Kokoomuksen kanssa.
Olen useampaan otteeseen kirjoittanut tällä palstalla itselleni (ja myös kulttuuriministeri Arhinmäelle) rakkaasta lajista, jalkapallosta. Jalkapalloon ja politiikkaan pätevät monissa asioissa samat lainalaisuudet. Vasemmistoliittoa voi verrata jatkuvasti alisuorittavaan ja pitkässä tappioputkessa taivaltavaan jalkapallojoukkueeseen. Joukkueessa on hyviä pelaajia, pelisysteemi on kohdallaan ja uusi valmentaja on tuonut joukkueeseen uudenlaista draivia. Kuitenkin takaraivossa painaa epäonnistumisen pelko.
Kun jalkapallojoukkueen itseluottamus on matalalla, yksikin takaisku saattaa lannistaa koko joukkueen ja päät painuvat helposti alaspäin, eikä todellista uskoa voittoon enää löydy. Vasemmistoa vaivaa samankaltainen ongelma. Kun hallitusohjelmassa näyttää olevan muutama takaisku, niin usko joutuu koetukselle ja monen selkäranka katkeaa. Puolueelta tuntuu puuttuvan uskallus lähteä kokeilemaan taitojaan ja yrittämään ennakkoluulottomia ratkaisuja pienellä riskilläkin.
Politiikka on monilta muiltakin osilta kuin jalkapalloa. Pelkkä yltiöpäinen hyökkääminen ei riitä, mutta ei myöskään parane vetäytyä kuoreensa pyrkimyksenä takaiskujen välttäminen. Hyvä jalkapallojoukkue ottaa huomioon materiaalinsa rajallisuuden, pyrkii hyökkäämään aktiivisesti, mutta hoitaa myös puolustyön tunnollisesti. Vasemmisto tarvitsee tähtipelaajiensa tueksi myös niitä puolustavia keskikenttäpelaajia ja toppareita, jotka tekevät sitä näkymätöntä työtä menestyksen eteen. Pelkät hienot harhautukset eivät riitä, tarvitaan myös tehoja.
Vasemmisto ei tarvitse neljää lisävuotta oppositiossa, eikä Vasemmisto tarvitse populistisia iskulauseita. Vasemmisto tarvitsee itseluottamusta, uskoa siihen, että me kykenemme muuttamaan politiikan suunnan seuraavan neljän vuoden aikana. Olisi helpompaa jättäytyä suosiolla sivuun kuin ottaa haaste vastaan ja taistella oikeudenmukaisemman maailman puolesta siellä, missä se kamppailu konkreettisesti käydään.
Jos me emme luota itseemme, niin kuinka meihin voisi kukaan muukaan luottaa?
Olen menettänyt vasemmistolaiseni kotini SDP:ssä. Lähinnä Hämeenlinnan kaupungin sdp toimareiden takia (Hellsten-Kiemunki ja muut hännystelijät).Eipä löytynyt aatenaailmaa myöskään vasemmistoliiton hallitusratkaisusta. Olen vapaa-ajattelija. Olikohan EJ Paavola aikanaan samanmielinen.
Mielestäni pitää olla rohkea, vaatia joskus jopa mahdottomia, mutta myös pitää jalat maan pinnalla. Jos saimme nyt vain vähän hyviä asioita aikaan, niin entäpä sitten? Siinä on huomattavasti enemmän kuin oppositiossa voisi saada aikaan. Ja jos olisimme 12 vuotta oppositiossa tai 12 vuotta hallituksessa, niin kummassa saisimme enemmän muutosta aikaan?
Ja joo, kaikkeen ei pidä suostua, ei tietenkään. Kuitenkin suunta on Suomen politiikassa muuttunut, se on vihertävä ja vasemmistolainen.
Terve Joonas!
Jos oikein tarkkaan räknäät, huomaat jot viher-vihreät ovat Suomen kallen puolue. Älyttömimpiä ideoita saa kaukaa hakea ja kansa maksaa energiansäästölamppuineen.
Lopuksi hyvin opettavainen tarina
Olipa kerran viherpeippo ja punatulkku kylmästä kohmeessa.
Kunkas ollakkaan polulle oli joku vääntänyt suuren höyryävän lantatortun.
Kaverukset hyppäsivät sisään lämmittelemään.
Silkasta riemusta lauloivat rinta rottingilla.
Yläilmoissa pyörivä nälkäinen haukka kuuli viserrykset, tuli ja nappasi linnut hiukopalaksi. Että, mikä tarinan opetus?
Ei pitäis visertää, kun on kaulaansa myöten paskassa.
Juhannusta Sinullekin!
T. Riitta
Moro Joonas!
Tuo Raaka-Riitta on pahalla päällä!
Mitenkäs yhdistettäisiin Suomen pirstaloitunut puoluekenttä?
Kepu voisi aivan hyvin yhdistyä persuihin, vasurit demareihin. Kristillisistä ympäristöarvoista voisivat jäljelle jääneet puolueet pitää huolta, ja ruåtsalaisiin voisi liittää venäläiset ja somalit ennen kuin he ehtivät pykätä omaa puoluetta.
Tästä sateenkaarihallituksesta ei tule kovien aikojen vetäjäksi. Persujen kannatus kasvaa, mikä on vähän huolestuttavaa, mutta loppujen lopuksi hyvä asia. Pitää olla toisenlaiselle totuudelle puolestapuhuja.
Hauskaa Juhannusta t. Hessu K.
Riitalle terveisiä, että Vasemmistoliitto onkin punavihreä puolue. Me emme halua moralisoida, vaan pyrimme verotuksen kautta ohjaamaan kulutusta niin, että on automaattisesti edullisinta ostaa ekologisinta ja eettisesti tuotetuinta tuotetta. Se meidät erottaa sekä demareista että vihreistä.
Voi olla, että vaaleissa tulee jälleen takkiin, eikä yhteiskunta kehity yhtään vasemmistolaisemmaksi. Toisaalta oppositioon jääminen varmistaisi ainakin sen, että politiikka olisi täysin erilaista, mitä Vasemmisto tahtoisi.